...Mun rakkaat edesmenneet lemmikit,
kaverit joiden kanssa ei enään olla väleissä,
joku elämää suurempi rakkaus.
Kai osa meistä kaikista aina vaan odottaa,
tällasia sieluja.
Niitten tapaamista.
Elämässä ei sais pelätä liikaa,
jos aina varoo,
ni eihän siitä tuu mitään.
Täytyy uskaltaa kokeilla,
ja jos se päättyy huonosti ni ainakaa ei tartte kuolla ilman, että on eläny täysillä...
Voiko tätä enää korjata?
Satuttaisko kumpaaki vaan vähempi jos luovutettais nyt?
Entä jos tän kuitenki voi korjata, jos me oltais vaa vahvempia kaiken tän jälkeen, jos me oltais jotain viel parempaa ku ennen...
Valitseminen on aina vaikeeta.
Huomaan tän itestäniki.
Mitä läheisempi ihmine,
sitä nopeemmin alkaa uskomaan kaikkeen mitä toinen sanoo.
Se tuntuu niin pahalta,
kun kerran kuvittelee että se vanha paha elämä on jäänyt taakse.
Ne itketyt ja valvotut yöt, sumussa kujetut päivät ja ulkonpuolisuuden tunne.
Kaikki se paska, joka satuttaa, mut ei silti jaksa oikeen tuntua enään miltään.
Sitten huomaa, että päätyy taas siihen samaan pahaan maailmaan, eikä voi asialle mitään.
...
En tiiä, et onko mun nukkumiseni ees tervettä.
Jos kukaan ei estä, mä vaan nukun ja nukun ja nukun ja kun uni loppuu kesken mä vaan makaan paikoillani ja toivon nukkuvani. Nukkuessa ei tartte ajatella mitään, kaikki vaan on. Sun on lämmin ja hyvä olla, kukaan ei pakota mihinkään. Mikään ei satu. Mutta mä vihaan heräämistä.
Noo, ei tällä kertaa mitään enempiä, ei oikeen oo fiiliksiä kirjotella pitempään...
-Evena]]>
